Marmorin hohdetta
lujuutta, kauneutta.
Ikuisuuden henkäys
kuin siveltimen veto.
Ja runo puhkeaa kuvaksi.
Mutta aika
tuo kuluttava voima
tuo jyrsivä hammas
tuo sateen ja tuulen.
Kun marmori syöpyy
se luhistuu sijoilleen
jää katkera nauru
ja rupinen kasa.
On mennyttä ylväys
tuo kauneuden hohto
jää rujot kasvot
pian olen ei mitään.
 

Aino ehdotti toisenlaistakin paikkaa "päälle" ja itse asiassa olin jo tehnytkin sellaisen. Toi ylempi oli minusta vain mielenkiintoisempi.

Vaikka rujoudessaan tämäkin on vaikuttava?