Usva aloitti blogiromaanin 4.1.2012 ja romaani on nyt kiertänyt monen kirjoittajan ja maan kautta. Romaanin osat löytää usvan blogilta. http://www.usvasaari.com/

Kun vuoroni tuli, tunsin hetken voimattomuutta ja avuttomuutta. Luin tarinan monta kertaa läpi ja siinä oli todella huikeita käänteitä. Miten niistä mitään jatkoa osaan keksiä. Mutta kävi niin kummasti, että romaani alkoi elää, ja tulos ei ollut aivan se kuin luulin. Tässä se jatko nyt on: 

  

Oli hiljaista, vain oma hengitykseni kuului ja sydämen jyskytys tuntui kurkussa asti. Katsoin kuivin silmin Marcusta kun hän kaivoi povitaskustaan kuluneen, rypistyneen ja nuhraantuneen kirjekuoren. Hän katsoi minuun kiinteästi ja ojensi kuoren käsiini. Tuijotin ryppyistä kuorta hetken, ja huomasin käsieni vapisevan kun aloin avata kuorta. Sisällä oli kirje, joka oli kirjoitettu käsin mustekynällä. Käsiala oli voimakkaan miehekästä.
Hyvä herra, kirje alkoi. Tyttäreni  Adele tutustui onnettomuudekseen Teihin Espanjan käynnillään. Roistomaisen käytöksenne valitettava tapahtuma on tuonut perheeseemme pienen pojan. Se ei ole missään nimessä Teidän, vaikka Teidän siittämänne onkin. Tyttäreni ei ole tästä hetkestä lähtien missään tekemisissä kanssanne ja olen löytänyt hänelle jo sopivan puolison lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Jääkää hyvästi
Alfred Maasalo
-Alfred Maasalo, sehän on isoisäni, sopersin. - Mitä tapahtui? Marcus oli kauan hiljaa. Hän pyyhki silmäkulmiaan ja selvitti kurkkuaan. - Mitä sitten tapahtui, hän toisti. - Silloin oli sota. Jälkeenpäin olen kuullut, että Adele kirjoitti minulle lapsesta, mutta kirje ei tullut niinä vaikeina aikoina perille. Taistelin Francon joukoissa, sehän oli sisällissotaa, kaikkein kurjinta ja raadollisinta. Haavoituin. Kuten näet, puolet kasvoistani ruhjoutui, enkä saanut vihollisen vankilassa hoitoa, vaan haavat tulehtuivat ja mätänivät. Arpia on muuallakin kuin kasvoissa. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, kun muistot palasivat mieleen. Hän oli pitkän aikaa hiljaa. Minäkin pysähdyin ajatuksissani, kellojen raksutus säesti mielikuviani vankiluolista ja kidutusselleistä ja kaikista sodan kauhuista. Uteliaisuus kuitenkin heräsi jatkoa kohtaan ja yritin olla häiritsemättä häntä kovin paljoa, kun kysyin:- Mitä sitten tapahtui? Marcus heräsi mietteistään ja katsoi tummilla silmillään minua. -Lopulta sota loppui. Pääsin vapaaksi ja palasin vanhempieni kotiin. Isäni oli sodan aikana kuollut, mutta äiti odotti minua kotona. Siellä oli myös tämä kirje. Taas hän vaikeni pitkäksi aikaa, näki, että muistot olivat tuskallisia.- Elin nyt äitini kanssa mutta ajattelin koko ajan Adelea ja lasta. Mitä minun pitäisi tehdä? Enhän voi luopua pojastani. Mutta äitini oli vanha, enkä voinut jättää häntä. Niin kului kolme vuotta ja sitten äitini nukkui ikiuneen. Olin vapaa tekemään mitä halusin ja lähtemään minne halusin
. –Sinä tulit tänne? kuiskasin. –Niin tulin, Marcus myönsi. Olin jo Espanjassa hankkinut isäni perintönä kellosepän ammatin, minua sanottiin kellojen prinssiksi.   Arvelin, että vaikka olenkin kielitaidoton, voisin kellojen avulla elättää tässä kylmässä maassa itseni. –Kellot, kuiskasin, aina ne kellot! Löysitkö Adelen? – Kyllä löysin, sanoi Marco hellästi. - Adele löysi minut! Pidin pääkaupungissa kelloliikettä ja kerran Adele astui poikansa kanssa liikkeeseen. Minä tunsin silmänräpäyksessä hänet, ja näytti kuin hänkin olisi tuntenut minut, koska hän tarttui lujasti pöydän reunaan, ettei kaatuisi. – Entä sitten! kiirehdin häntä. –Hetken hämmennyksen jälkeen olimme kuin olisimme olleet toisillemme vieraita, sillä arvasin hänen miehensä olevan lähistöllä.  Pian hän tulikin sisään heidän jäljessään. He olivat ostamassa pojalle kelloa. Minun pojalleni, hän oli aivan tarkka kopio isästäni. Etsin hänelle kauneimman kellon.  Vaikka yritin esiintyä rauhallisesti, mietin kuumeisesti, miten saisin Adelelle viestin. Tein asiaa takahuoneeseen ja kirjoitin puhelinnumeroni paperilapulle jonka sujautin kassakuitin kanssa Adelelle. Onneksi hän otti sen, eikä antanut miehelleen. – Näitkö Adelen myöhemmin? kysyin. Taas oli pitkään hiljaista. – Näin, hän sanoi viimein. Mutta en koskaan päässyt häntä enkä poikaa lähelle. Sain viestejä puhelimella ja seurasin heitä vain kauempaa. Pojan nimi on Mikko. 
Huokaisin, ja säälin tunne valtasi mieleni. Poloinen Marcus! Päässäni myllersivät kaikki kuullut asiat kuin kaleidoskoopissa sekaisin, ilman mitään järjestystä. Oikeastaan monikaan asia ei vielä selvinnyt; mitä merkitsi Rosemarie ja  hallusinaatioita aiheuttava soittorasia sekä sen sisällä oleva kuva? Liittyykö Kaarto jotenkin tähän juttuun? Päällimmäisenä soi vaativasti kysymys, miksi Marcus etsi minut käsiinsä, kuka minä olen ja miten Amalia liittyy minuun?!
 Sitten yhtäkkiä tajusin, mitä Marcus oli sanonut: Mikko! Sen vieraan naisen pojan nimihän oli Mikko! Oliko hän Adele? Kuulin itseni sanovan : -Mikko! Minullahan on sitten Mikko niminen serkku? Silloin Marcus katsoi minua niin oudosti, vähän hellästi, vähän säälivästi kuin pahaista lasta ja kumma hymy käväisi hänen huulillaan. Sitten jokin sisäinen tunne sai hänen silmänsä hehkumaan ja hetken ajan näin hänet huikaisevan kauniina ja nuorena, uljaana ja nauravana ja kuitenkin kumman tuttuna. – Nii-in..hän sanoi epämääräisesti.
 
 

Seuraavan osan kertojaksi on lupautunutRunojuonia. Ja minusta olisi kiva, jos Usva sitten keräisi loputkin langanpätkät kouraansa ja lopettaisi tarinan! Menestystä teille!!