Sain Zilgalta vaativan haasteen:

 

Kirjoittajan helmi

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.

2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.

3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.

4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)

5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.

6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

 Tätä kirjoitusta nimittäisin tarinaksi. Näitä on koossa jo aika paljon, ja kaikissa on sama teema: välittäminen. Tämä tarina käsittelee lähinnä pelkoa. Enpä osaa enempää analysoida omaa tekstiä. Olen kuvittanutkin tarinat, mutta tässä ne eivät näy. Tuulikki on tarinoissa näkijä. Hän pystyy pujahtamaan johonkin paikkaan liittyviin menneisiin tapahtumiin.

Laitan haasteen eteenpäin http://kiirepakolainen.vuodatus.net/.

 
 Hiiri
 
Oli Tuulikin vuoro olla järjestäjänä. Järkillä oli lupa tulla sisään ennen muita tekemään heille kuuluvia  töitä. Ensin Tuulikki aukaisi ikkunan tuulettaakseen luokkaa. Sitten hän otti käteensä sienen, joka piti kastella. Samassa hän huomasi humahtavansa taas menneeseen maailmaan ja katsovansa omaa luokkahuonettaan, mutta aivan erilaisena. Hän näki kuinka kaksi tyttöä lakaisi luokan lattiaa lattiaharjalla. Hän huomasi, että he olivat hänen vanhat tuttavansa Aina ja Liina.
- Aloita sinä tuolta luokan edestä niin minä aloitan täältä ovelta päin, puheli Liina. - Ovatpa nuo pojat jättäneet paljon roskia, hän huomautti.
- Pojat ovat niin sotkuisia, sanoi Aina. Hyvä kuitenkin, että heidän pitää hakea puut, eikä meidän.
Tuulikki huomasi, että luokassa oli oven vieressä uuni ja siinä tuli. Uunin edessä oli tosiaan lastuja ja roskia. Tyttöjen harjat suhisivat, kun he tottuneesti lakaisivat luokan lattiaa.
 
      - Oliko Liina sinusta kirjoitustehtävä vaikea? kysyi Aina.
-       Mikä kirjoitustehtävä? hämmästeli Liina.
-       No se, mikä tänään piti olla valmiina ja joka pitää lukea ääneen luokan edessä.
-       Voi Aina! Kamala, en ole muistanut sitä, hätääntyi Liina.
Hän tunsi kuinka sydän jytkähti. Suussa maistui raudalle ja vatsa kutistui kipeäksi palloksi.
-       Mitä minä nyt teen? hän vaikersi.
Ainakin näytti huolestuneelta.
- Opettaja antaa jälki-istuntoa, hän uskoi.
-       Niin, huokasi Liina. Hän ei enää pystynyt lakaisemaan, vaan kyykistyi kippuraan lattialle. Aina lakaisi hänenkin puolensa.  Hän ehti juuri ajoissa, kun koulun kello soi ja oppilaat jytistivät portaita ylös.
Ensimmäinen tunti oli laskentoa, eikä Liina pystynyt seuraamaan opettajan ohjeita, eikä laskemaan. Paha olo ei hellittänyt, pikemminkin lisääntyi. Opettaja katsoi Liinaa, ja kysyi jotain laskua, mutta Liina seisoi hätääntyneen näköisenä, eikä osannut vastata.
-       Liina jää seisomaan, koska ei osaa vastata, sanoi opettaja ankarasti.
Liinasta tuntui, että olisi parempi  kun hän kuolisi. Ehkä hän kuoleekin? Sydän ainakin jyskytti niin lujaa.
Seuraavalla tunnilla oli piirustusta. Se oli Liinasta kaikkein hauskin tunti mitä oli olemassa. Mutta ei tänään. Hän ei edes ymmärtänyt mitä piti piirtää, vaan vilkaisi Ainaa ja piirsi samanlaisen.
Seuraavalla tunnilla olisi kirjoitusta ja silloin hän joutuisi kiinni tekemättömästä läksystä!
Vaikka aika kuluikin hitaasti, seuraava tunti tuli vääjäämättä. Opettaja astui luokkaan ja aloitti tunnin. Liinan silmissä hämärsi ja kädet vapisivat. Ensin joutui lukemaan kirjoituksensa pulpettirivin ensimmäinen. Kesken lukuaan hän katsoi luokan perälle ja kiljaisi:- Hiiri! Tuolla uunin luona!
Kaikki kääntyivät heti sinnepäin, ja toden totta, siellä juoksi pieni hiiri. Silloin luokka remahti kiljumaan ja huutamaan, pojat ryntäsivät ajamaan hiirtä takaa ja[R1]  tytöt seisoivat tuolilla. Opettaja yritti hillitä luokkaa, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Liina tunsi katsovansa tapahtumia kauempaa, oma onnettomuus oli vielä tärkeämpi,  mutta hänenkin korviinsa kuului meteli ja mahan kivistys vähän hellitti.
 Opettaja seisoi keskellä lattiaa ja huusi: - Menkää paikoillenne heti paikalla! Mutta kun hiiri juoksi poikien takaa-ajamana opettajan jalkojen välistä, hänkin jo hypähti ja kiljahti, ja kooten hameitaan kiiruhti korokkeelle, eikä enää estellyt lapsia.
Lopputunti menikin siinä lasten remutessa. Hiiri puikahti koloonsa uunin taakse vahingoittumattomana ja lapset sohivat halkolaatikosta ottamillaan tikuilla koloa, mutta hiiri viisaasti meni menojaan.
Kello soi ruokatunnin merkiksi. Koska hiirtä ei enää näkynyt, lapset palasivat pulpeteilleen ja ottivat eväsvoileipänsä ja maitopullonsa esille. Liina oli vielä niin hermostunut, ettei voinut syödä, mutta pieni toivon säde alkoi loistaa hänen mielessään.
Sitten opettaja sanoi: Tämä tunti meni nyt tässä hiiren jahdissa. Huomenna sitten luemme läksynä olleet kirjoitukset.
Maailma valostui Liinalle, ja hän rupesi taas näkemään selvästi. Mahasolmu aukesi, eikä kurkkua enää kuristanut. Helpotuksen kyyneleet tulivat silmiin, hän pyyhkäisi ne vaivihkaa pois, ettei kukaan vaan näe. Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat voimattomilta ja veteliltä. Sitten hän huomasi hämmästyneenä, että hänellä on nälkä ja haukkasi suuren palan leivästä ja ryyppäsi pullosta maitoa sen päälle. Hän vilkaisi vieressään istuvaa Ainaa, joka hymyili hänelle. Hänkin hymyili Ainalle. He katsoivat toisiaan leveästi hymyillen. Liinan teki mieli nauraa ääneen, laulaa ja hyppiä, mutta hän oli vaiti, koska ruokatunnilla ei saanut puhua.
 
Kun kaikki olivat ulkona välitunnilla, Liina otti voileipäpaketistaan pienen leipäpalan ja työnsi sen syvälle hiiren koloon. Kiitos hiiri, hän kuiskasi.