Koska emonkasvatus onnistui hyvin, tein minäkin yhden parituspesän. Niitä voi tehdä monella eri tavalla, mutta mehiläishoidon harrastajana tämä  malli sopii minulle.

Tässä tavallinen pesälaatikko on jaettu kahdella väliseinällä kolmeen osastoon. Jokaiseen laitetaan mehiläisiä ja ruokaa, ja annetaan emo. Kuten huomaatte annoin emon vielä kennossa, se otetaan siinä parhaiten vastaan. Silloin se ei tietenkään ole maalattu. Noin viikon kuluttuua emo on pienentynyt tavallisen mehiläisen kokoiseksi ja pystyy lentämään. Silloin se lähtee häälennolle. Olen nähnyt kuvista, että emo lentää etummaisena ja parvi kuhnureita perässä.  Emo parittelee useamman kuhnurin kanssa.

Tässä kuvassa näkyy keskiosaston lentoaukko. Joka osastolla on aukko eri suuntaan, että emo osaa tulla omaan asuntoonsa.

Kerran kysyin opastajaltani Ullalta: oletko nähnyt emon lähtevän häälennolle? Hän vastasi: en, mutta olen nähnyt sen palaavan. No minä kysyin uteliaana: miltä se näytti? Ulla tokaisi omaan tyyliinsa: sillä oli perse täynnä piikkjä!

Se on totta! Kun kuhnuri parittelee, se repeytyy siinä kahtia ja kuolee. Siitin jää emon peräpäähän (mistä mehiläiset sitten ne poistavat) ja kun emolla on monta sulhasta, piikejä voi olla monta. Sitä parempi, mitä enemmän. Siittiösolujen pitää riittää koko emon elinajaksi, joka voi olla viisikin vuotta. Muut mehiläiset elävät muutaman kuukauden.

Kun tämän parituspesän emot sitten munivat, otan pesästä kaksi emoa ja annan toisiin pesiin. Yksi jää tähän pesään, poistan väliseinät ja siitä tulee minulle hyvä aloitus, eli tarhaajien kielellä "jaoke". Siis, jos kaikki onnistuu!