m



Elämän peitossa,
tilkkutäkissä
jokainen hetki on erilainen
eri tasoilla tapahtuva
eri lailla kohdattu.
Ilo ja suru
sen kokee itse
kuin ei kukaan muu.
Tämä on minun,
minun omani
tämä eletty elämä.
Kiitos siitä!



Tästä kuvasta elämän kuvaus lähti.

Outo sana minulle tuo vinksailu, mutta ajattelen sen olevan sellaista, minkä ei pitäisi näin mennä.
Eihän nyt pitänut lunta sataa? Pihakalusteetkin on jo tuotu paikalle.





Eikä koivun kasvaa järvessä?

Taide, taiteilu.
On luovaa
tuo iloa
kertoo tarinan
muuttaa maailmaa.
Se sykähdyttää sydäntä
se raastaa rintaa
se lennättää taivaalla
se pudottaa maan rakoon.

Se kertoo ihmisestä.




Ja tässä taas Ainon antama virikekuva!

Kevät tulee variksellekin pienin askelin. Märkää on, saappaita tarvitaan.

Emo, kerro tarinoita!
Mistä kertoisin, pienoiseni?
Kerro siitä jäämaasta!
Siellä on avaraa, mitään ei ole edessä. Saa kävellä kauas, eikä mitään tule eteen. Kaikki on niin valkeaa.
Niinkuin meidän turkki, emo?
Niinkuin meidän turkki, lapseni.
Kerro vielä!
Ilma on siellä viileää ja raikasta. Välillä voi pulahtaa kylmään veteen uimaan.
Mitä siellä syötiin, emo?
Siellä pyydystettiin herkullisia hylkeitä avannosta. Aivan tuoreita, ihanaa.
Oletko käynyt siellä emo?
En ole lapseni. Minun emoni pyydystettiin pienenä pallerona kun hänen emonsa ammuttiin.
Milloin me lähdemme sinne, emo?
(huokaus)




Ja tässä taas Ainon antama aloituskuva.

Varjot

Ne pakenevat,
loittonevat
ne syntyvät valosta.
Valo ja varjo
jin ja jang
elämä ja kuolema
kaikki on samaa todellisuutta.
Kuin Januksen kasvot
me elämme itkien ja nauraen
elämme todesti
auringon lapset!

Kuin keväänkeijut konsanaan
käy kukat pienet loistamaan
ne nuppupäin kuiskaavat
tuon teille kevään terveiset.
Ja tuoksut niin keväiset
Niin keveät
niin lumoovat
käy kukkaiskeijut keväiset
rintaan riemun antaen
kuin suukkoset!

Auringon kulta
varisi tomuna maahan
ja peittää kaiken
kultaiseen huntuunsa.
Se kevään tuo.
Nämä auringon lapset
maan pieni siivekäs kansa
sen löytää!
He nektarinsa juo
ja ambransa syö.
Se lahja on auringon.

(kuva mehiläislehdestä)

Mikä on tämä pakottava halu
miksi siipeni ovat niin levottomat
miksi rintani aivan pakahtuu?
Pakko lähteä!
Kauas.
Siellä jossakin meren takana
jossakin pienen puron partaalla!
Siellä on jotakin
jota ilman en voi olla,
elää?
Nousen siivilleni ja lennän
lennän lennän levähtämättä.
Siellä jossain
joku odottaa!





Tämä oli tällä kertaa virikekuvana.

Aino ehdottaa tämän viikon aiheeksi Helvi Juvosen runosta säettä "uniset purot".







Mielen harmaista virroista
virtaa joet, virrat, purot, ojat.
Säkeet hyppivät esiin
muistot kaivautuvat uumenistaan
kuvat välähtävät mieleen.
Mitä tämä on?
Mieleni sykkii unisten purojen lailla
hallitsematta
vailla tarkoitusta.
Johdatanko vedet mereen?
Saanko siellä rauhan?

Nyt vähän muuttelen tuota sanaa; peräkana´a.
 
Ja runo voisi alkaa sanoilla:  Hyvää huomenta punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka...

Mieleni minun tekevi

Mieleni minun tekevi
laulaa laulut uuden ajan
uudet virret soinnutella.
Laittaa lauluun säkeet toiset
urhoin teot uudenlaiset.
Elkäätte vanhoja muistelko
kaunoja kaukaisia
jättäkää menneet menneisyyteen
eläkää hetkeä nykyistä
anteeksiannon helpottamaa.
Muistakaa luonnon rikkautta
maaemosen rakkautta
vaalikaa sen puhtautta
itsekin olette maasta peräisin
Rakkaus luokaa lämmöksenne
päivään jokaiseen turvaksenne
rakkaudella kohdelkaatte
jokaista vastaantulevaa
niin eläintä kuin ihmistä
yhteinen on tiemme täällä
maaemosen päällä!
.

 

Tällaisen kuvan Aino antoi tällä kertaa lähtökohdaksi!
 

Metsän keskellä on talo, kymmenen kilometrin päästä lähimmästä naapurista, ilman kummempaa tietä. Se on rakennettu kodiksi suurella ilolla. Uuteen kotiin on muutettu, uudet hirret tuoksuivat hyvältä ja takka lämmitti ihanasti. Mutta talvella kulku oli hankalaa, hevonen veti metsätietä pitkin kylälle. Lapset kulkivat suksilla kouluun pilkkopimeässä.

Tuli uusi aika ja talo tyhjeni ja jäi autioksi. Kuisti lahosi ja oveen naulattiin laudat. Elämä loppui.

Pyörä jäi talon taakse tarpeettomana. Tää korutont on kertomaa...

Kukan nään
niin kauniin
se katsoo mua silmiin
keltaisin hetein.
Sen silmät kertoo
kauniista maasta
keijujen tanssista
ja enkelten laulusta.
Sen syvyyteen uppoan
ja leijun pilvissä.
Kaukaisuuden kutsu
kaikuu korvissani.

Ja tässä jälleen Ainon antama virikekuva.

Koulussa kuviksen tunnilla ornamentista opetettiin, että on keskusornamentteja ja nauhaornamentteja. Mutta minäpä löysin samasta esineestä molemmat. Lautanen on tietenkin Arabian, Tuula-niminen. Minulla on myös kahvikuppeja, jotka olen antanut Tuula-tyttärelleni.

Vanhat lautaset tuovat lapsuusmuistot niin lähelle. Lapsen silmät katsovat niin tarkasti, kaikki pistot äidin kirjailemasta pöytäliinasta ja lautasen kuviot. Meillä kotona oli ne Pekka-astiastot, joista on rippeítä jäljellä. Ne ovat minun aarteet.

Lilin kaikista paras talvileikki on PALLO! Sitä se jaksaa hakea ja sitä pitää jaksaa heittää. Onneksi Lili sai näin hienon pallon.

Ja tässä Ainon antama aloituskuva.

Tietenkin tiedän mikä talvipuutarha on, mutta minulla se näkyy tästä kuvasta. Kasvihuoneessa Zilga nukkuu olkipeitteen alla, mansikkamaa on lumen alla, pieni omenapuu on suojattu jäniksiltä verkolla. Itse olen tuvassa silkkipelargonien seurassa ja lämmittelen molempia mökkejä. Majalan piipusta nousee savu. Talvi on tullut.

Liekkien lailla
sykkii elämän virta.
Kuin tuli hulmuaa
sydämen syke.
Sen luonto tietää
ja kukat osaa!
Sen tuleen hukun
ja heittäydyn.
Se tulee joskus...

Ja tässä Ainon antama virikekuva!

Valo ikkunalla

Valon polku
kuin pimeydessä hohtava nauha
kuin tie.
Mihin se johtaa
minne kaipaus vie?
Käyn valoa kohti
se hohtaa jossain
sisimmässäni.
Ikuinen valo!
 

Linnut

 Metsän siimes
vihreänä kohisee
ja illan tullen
taivas loistaa.
Mut lumi peittää
ruohot, pensaat
Ja kesän ruoat ihanat.
Mut tulkaa tänne
te kaikki suku
ja syökää kyllin.
niin yöni hyvin
taas nukun. 
 

 

Ja tässä tämä aloituskuva. Paljon en siihen lisännytkään, kun minun Gimppi ei toimi. Piirtelin kyllä, mutta en saanut tallennettua.

t

Mitä kaamos merkitsee minulle? Ei ainakaan mitään negatiivista. Se on hämärää, ikäänkuin ajan tiivistymistä. Se on lepoa, elämä kuohuu jossain muualla, säilyttämistä ehkä?

Kuitenkin elämä jatkuu kaamoksesta huolimatta, siihen tulee varautua keräämällä varastoja vaikkapa liiterillisen puita.

Valo ilahduttaa.

Hupskeikkaa, miten tässä näin kävi? Tämänhän piti olla mehiläispesä!

Mutta näistä  kesäisistä ampiaisjutuista aivan toisenlaisiin tunnelmiin (aasinsilta):

Lähden tästä valoa etsimään palmujen tuiskeeseen viikoksi. HEIPPARALLAA!!

 

Ainon antama sinitaivaan virikekuva sai minut muistelemaan kesää.

 

Perhosen siivin

Kevein siivin
silkinhohtoisin
auringon kultaa
ma rakastan.
Niin niitty hohtaa
se luokseen kutsuu
kevein hipaisuin
kukat tuoksuu.
Näin kesän lapsi
olen vain
ei syksy tule
ei talven viimat.
Vain kesän lapsi.

Ja tässä tämä alkuperäinen kuva.

 

Tämä Kihivaksen uusi tehtävä on kuulemma karjalan murretta ja tarkoittaa puhua lämpimikseen. Minä vähän laajensin merkitystä; tehdä huvikseen!!

Tässä on lämpimikseen vesuamista monella lailla. Tietenkin puut ovat lämmitystä varten, mutta mökin lämmittäminen on minulle suurta huvia, eikä ollenkaan välttämätöntä. Mökillä saa tosiaan raahata puita ja vettä ihan vain ilokseen ja ajankulukseen, ei siellä kukaan talvella asu (paitsi kotitontut).

 

Viimeinen matka

Elämän kuohuissa
purjeet levällään
tukka hulmuten
kuin tähtien viitta!
Kun aallot laulaa
ja minä laulan
punainen veri
niin villinä kulkee.
Matka jatkuu
aina uudet tuulet
uudet pilvet
ja iltaruskot.
Mut purjeet väsyvät
tuuli tyyntyy
ja veren virta samenee.
On silloin hyvä
kun ranta löytyy
ja vene työntyy
rannan sekaan.
Viimeinen matka.

Ja tässä alkuperäinen kuva.

Omituinen kylläkin
Mutta viehättävä
On kukka joka kukkii
Ajattomalla ajalla

Tähän haikurunoon piti tällä kertaa löytää vastaus. Kun ajattelin runoa, tiesin, että joka sana siitä on totta. Jokainen kukka, kasvi ja luonnonelementti on ajaton. Kukka on vuosimiljoonista toiseen samanlainen, aina monistuen kesä kesältä. Jo esi-isämme (mitä he lienevätkään) ovat katsoneet täsmälleen samanlaista voikukkaa kuin me ja samanlaista kuusta, tähteä ja kallionlohkareta.

(kuva on muuten täysin käsittelemätön; yritin kuvata ikkunassa olevaa perhosta)

 

Kun lehdet lentää
kuin linnut
tai perhoset.
pukeudun mekkoon, niin punaiseen.
Olen syksyn lapsi
kuin kirkas ilma
tai joutsenen huuto,
olen kaunis.
Salaisuuteni kätken
sumujen taakse
tai viimeisen kukan.
Minä nauran ja tanssin
ja kukkamekko hulmuaa.

Ja tästä kaikki lähti...

 

 

 

Karhuvierailun jälkeen, en nähnyt kuvassa muuta kuin tämän nallen.

Ja tässäpä tämä alkuperäinen kuva, joka on näkynyt blogissa, vaikka luulin poistaneeni sen.

Tietenkin tähän otsikkoon olisi pitänyt laittaa suloinen kuva. Kai minulla olisi ollut sellainenkin. Mutta pöhköä huumorintajuani kutkutti tämä otos; suven suloisuuden pieni kääntöpuoli. Minusta on ihanaa kylvää ja istuttaa. Mieli aivan hyrisee tyytyväisyyttä ja läsnäoloa. Sitten nämä rikkaruohot ovat kuin isku vasten kasvoja. Aina hämmästyn ja pahastun, kun maa ei tuotakaan satoa sillä kylvämisellä. Minusta sen pitäisi. Suunnittelen koko ajan vastaiskuja rikkaruohoille: katetta, muovia, polttamista, laatikoita, tai vaihtaisinko mullan hygieeniseen keinomultaan ilman rikkakasvien siemeniä? Siinäpä miettimistä koko kesäksi. Kuvan selvennykseksi kerron, että keskellä, kaikkein tihein ja parhaiten kasvanut , taitaa olla sitä tähtimöä, jonka nimi on vesiheinä!

Kohtaaminen

Täällä minä, ylhäällä!
Näetkö?
Puiden lehvistössä on kotini
turvallinen.
Niin lempeästi keinuvat oksat
tuutien sinisiin uniin.
Mitä sinä siellä alhaalla?
Näetkö minut?
Vai kuljetko tietäsi katse maassa
katsomatta ylös?
Katso tänne!
 

Ja tässäpä tämä alkuperäinen kuva!

Unohtunut

Hiljaisuus, autius
sumu vaimentaa äänet
ja ajatukset.
Silmät katsoo kauas
näkymättömiin.
Hiljaisuus huutaa.

Tähän asti olen ajatellut koivun hengen vaaleaksi, hoikaksi pitkähiuksiseksi neidoksi, mutta kuten näette, hän onkin hiukan tuhdimpi täti.

Alkuperäinen kuva.

Talven lumet
pakkaset
tuiskut
pimeät
ovat menneet.
Kevät valahti valoisana
lämpimänä
uuden raikkaana tilalle.
Tekee ihan EETVARTTIA
nähdä pienen työläisen ahkeroivan
noin kauniilla työpaikalla!
Hunajaa tulossa.

Varjo

Unesta kun herään
ikiaikojen yöstä.
Olen varjo vain.
Entisyyttä ei ole
kaikki elämä haihtunut.
Mutta vielä jokin sykkii;
pieni lepattava liekki,
tahdon eloon
ponnistan yöstä
elämä kutsuu:

RUOKAA!!

Ja tässä alkuperäinen malli.

 

Ei tarvinnut kauan miettiä kuvaa. Tämä on viime kesältä, nyt ei vielä ole noin kova tohina päällä.

Mehiläisten mökistä kuuluu kova pörinä.
Työ ja touhu siellä on
melu vallan tavaton.
Kuningatar komentaa
siivekästä armeijaa.
Herkullinen hunaja
talveksi on tallella.
Mutta vielä kannetkin
tehdään vahakennoihin
että säilyy varasto
silloin onkin talvi jo.

Laura Latvala: Pikku Marjan eläinkirja.

Oi aamu
kirkasta!
Olemme nukkuneet kauan,
kuinka kauan?
Onko koittanut uusi aika?
Koko maailma näyttää uudelta!
Vuosituhansien uni?

Tässä käsittelemätön kuva. En halunnut tehdä sille muuta kuin lisätä toiset kasvot.

 

Hiljaisuus

Olen itsessäni
keskellä kaikkea
oleminen on.
Varron tulevaa
mutta vielä odotan,
odotan.
Elämä on sisälläni
hiljaa, odottaen.
Vielä ei ole aika,
vasta hiljaisuuden.

Sukellus

Kun kevään kutsu soi
en sille mitään voi
tätä kutsua on noudattaminen
vaikka vedeksi muuttuisin
vaikka ilmaksi muuttuisin
tai lämmöksi.
Ja miksi valittaisin
olomuotoni vain muuttuu
ja minä olen olemassa
aina.
Siis sukellan kevääseen!

Tässä sitten alkuperäinen kuva.
 

 

Vinttikamarin ikkunasta

Vinttikamarin ikkuna,
nuoruus katsoo ikkunasta,
tuolla kaukana
jossain
minne joki juoksee
on tulevaisuus.
Ihana, kuin kultapilven reuna
haikea kuin kaukainen tuoksu
tai kauan sitten kuulunut sävel.
Nuoruus katsoo ikkunasta;
kaukaiset tähdet
kuin tulevan lapsen silmät
ja virran juoksu sinne.
Ilta pimenee pehmeästi
joki virtaa.
Nuoruus.

 

Oi niin kaipaan etelän maille
istua papukaijojen seuraan
auringon helteeseen
loistavien kukkien tuoksuun.
Mutta miksi olen niin erilainen
niin haalea
niin väritön?
Miksi en ole kuin muut?
nauravatko ne minulle?
Pilkkaavat?
Ei, tahdon takaisin kotiini
havuisiin metsiin
yöttömään yöhön
korkealle kuusen latvaan,
pienoiseen pesään!

Tässä on alkuperäinen kuva.

 

Meidän Lilillä on voimakas piilottamisvaisto. Miltei kaikki herkut pitää ensin piilottaa. Tavallisimmat paikat ovat kenkäkomerossa, mutta eilen näin hänen menevän pesuhuoneeseen herkkunsa kanssa. Eikä meidän pidä löytää kätköjä, muuten ne pitää piilottaa uudestaan. Tällä kertaa kätkö on vain kovin näkösällä ja kauniisti katettu.

Onkohan minulle ruokaa?

Kuva on yhdistetty näistä kahdesta.

Olen miettynyt tämän kynnelle kykenevyyden alkuperää, mutta en keksi. Tiedän kyllä vaistonvaraisesti mitä se tarkoittaa ja luulen, ettei siinä ole kysymys kynsistä vaan jostakin vanhasta sanasta. Kynnös?  Mutta tämä Marre-kissa kykenee kynsillään vaikka mihin kiipeilyhommiin , kuten kuvasta näkyy.

Kauas katson
tieni etsin
tie kulkee
läpi metsien ja erämaiden.
Tie on helppo
vaikea
 rosoinen
sileä.
Mutta oma se on!

Tässä alkuperäinen kuva.

Outo sana minulle, mutta yhteydestä ymmärsin, että sana tarkoittaa huomaamista, hoksaamista ja sitten täälläpäin sanotaan äkätä.  Purkaessani sohvaa  äkkäsin, että ai, noinko tuo nurkka tehdään.

Elämämme kaunis
kuin tuoksuva pihlajan kukka.
Auringonpaistetta täynnä
ja tähtien valoa.
Sydämen lämpöä
käsien hellyyttä
sanojen suloutta.
Näin olkoon!

Mitä mietit neiti?
Tulevaisuutta tuntematonta?
Sulhasia, tulivuorenpurkauksia, sairautta, vauvoja, kukkien kukoistusta?
Vai vanhuutta, eläkettä kipeitä jalkoja?
Vai mietitkö mitä ruokaa laittaisit, tai siivoaisitko kaapit?
Mietteitä riittää
sopivasti kaikille omansa.
Anna olla:
kaikki tapahtuu ajallaan,
juuri niinkuin sen pitikin!

 

Enpä malttanut olla ymmärtämättä asiaa aivan sananmukaisesti, kun tämä meidän 1-vuotias Lili koiramme  (vasemmalla) on villis. Tässä hän on pentukurssilla ja vauhdikasta  on meno. Muutenkin hän on niin erilainen kuin entinen koiramme, niin VILKAS, tanssivainen, herkkä, oppivainen ja oikea läheisystävä. Olkoon tämä nyt minun käsitykseni villakoiran ytimestä (vaikka tiedänkin, että se tarkoittaa muuta).

 

 

 

 

Pikkuiseni,
maailma on edessä
isona, vaarallisena
ja houkuttelevana.
Minä suojelen sinua
lapsena ollessasi.
Mutta sitten
saat mennä
minne polkusi johtaa.

Moni taittaa talven selän lentämälle aurinkoisemmille seuduille. Saatanpa lähtä minäkin!

Suunnaton avaruus
Tähdet, planeetat, galaksit
kaikki pyörimässä
pyörimässä
pyörimässä.
Mikäpä minä ihminen
hiekanjyvä, pölyhiukkanen.
 Vaihtukoon vuosi
sama se!

Luonnon väripaletti on aina ihme. Keitähän varten luontoäiti tuhlaa värejään, itseäänkö vai meitä vajaasilmäisiä ihmisiä?

Luonto on taiteillut risuja umpimähkään, sinne tänne sotkuksi, mutta niin viehättäväksi.  Miltä ne näyttäisivätkään kauniissa rivissä? Tylsiltä!

Tummaa suklaata yksi palanen makeannälkään!

Metsän siimes

Alla oksien naavaisten
On piilo minulla oma.
On sammalmatto pehmeä
ja tuulenpuuska lempeä
se kotini on soma:
Ei sinne yllä vaarat nuo
kun naavapeitto
suojan suo
ei katse pedon, huuhkankaan
sen tiheikköä lävistä:
Kas siellä munat kauniit
hoidan hellin lämmitän
ja kun poikain suut on ammollaan
saan ruoan aina riittämään.
Tää paikka metsän siimes ,
on paikka piiloisin.
 

Pynttäytynyt

Hienohelma heinänkorsi
tähkätukka heiluvainen
veti viitan hartioilleen
pitsikapan olkaluilleen.
Katseen ylpeen ylleen heitti
timanteillaan välkytteli
kateutta herätteli.
Mut reikä oli pitsisessä!

 

On kotini pieni tai suuri, rikas tai köyhä, kaunis tai ruma, sen lämpö on sisäistä, kaiken pakkasen ja sateen ulottumattomissa. Kuin siellä vallitsisi ainainen kesä.

Lapsuudesta muistan palindromit INNOSTUNUTSONNI ja SAIPPUAKAUPPIAS. Olen aina ihmetellyt, miten niitä keksitään lisää. Minä en keksisi vaikka kuinka vääntelisin sanoja. Ei tämä kuvakaan oikeastaan ole palindromi, peilikuvahan olisi sitä. Mutta kuvaisikohan kuitenkin samanlaisuutta ylä- ja alapuolella?

Meilläpäin tuota sanaan sanottaisiin eto epeliksi ja minusta se tarkoittaa kummastusta herättävää positiivista energiaa.pursuavaa henkilöä. Tai jotain sinne päin.

Tämä ei tietenkään ole henkilö, mutta hämmästystä herättää joka syksy, kun tuon sen kesälomaltaan ulkokuistilta sisälle. Parin viikon sisään kukkani puskee kukkavanat ja..

...liljan kukka lumivalkoinen!

Viattomuus

Tulin vasta
tähtien takaa
en tiedä vielä
kuka olen.
Mutta pian vartun
tutustun maailmaan
tiedän olevani
ja miksi.
Ehkä.
Mutta vielä
antakaa aikaa
vielä nukun
ja uneksin.

 

"Nousee päivä
laskee päivä
vierii vuodet niin.
Talvet ja kesät toistaan seuraa
naurusta menet kyyneliin..."

Tutisevalla kädellä piirrettynä.

Unelmat

Kun vaivun unelmiin
tyhjyyteen
putoan.
Mutta pohjalta löydän
unelmien maan,
siellä kaikki on toisin
auringon kaje kultaa tien
laineen loiske kertoo tarinan
salaisuus kätkeytyy kiven koloon
sieltä voi löytyä kultaa.
Mutta palattuani huomaan
kullan kadonneen
laineen vaienneen
auringon sammuneen.
Kunnes uudestaan
vaivun tyhjyyteen.

Minulle russula ei merkitse mitään, ei edes haperoita.  Mielikuvaksi sanasta tulee  sekasotku.

Tässä kuvassa on yritetty kuvata kaupungin valoja, käsi ei ollut vakaa vaan kuvasta taisi tulla RUSSULA!

Koiraseni

Olet pieni vielä,
niin iloinen;
silmäsi loistavat
 vilkkaat tassut ja häntä.
Tuot ilon kotiin
elämän myrskyn
ja vähän hiekkaakin lattialle
ja rynttyiset matot.
Veit sydämen
se sykkii toisin kuin ennen
vilkaammin
iloisemmin
elävämmin.

Mitähän aarteita täältä pohjan periltä löytyykään, mietti Lili.

Taivaan sini vie
pilven taivaanrannan taa.
Vain linnun huuto,
rusopilven häivähdys
ja hiljaisuuden kaiku.

Käytävät ja onkalot
kuin tippukiviluolat
tai pylväiköt
muistomerkit kauneimmat
olen jälkeeni jättänyt.
Olen muuttanut rumat hirret
ihaniksi asuinsijoiksi
niin kotoisiksi
ja ylvään kauniiksi.
Olen äimänkäkenä!
Eikö sitä rakastetakaan
ei kunnioiteta
elämäntyötäni!!

Enkelin suukko

Hellyys koskettaa sydäntä
sielua, mieltä.
Suukko kuin pilven hahtuva
kuin pumpulin hipaisu.
Suukko joka lämmittää mielen sopukat
ja jäsenet.
Lämpö ja kauneus virtaa
ja poistaa pahan.

Sun harmajata aaltoa
olen katsonut kyynelein.
Ens surunsa itkenyt rannallain
on oma nuoruutein. 

(laulusta: On suuri sun rantas autius..)

Suruisat aallot
lyövät lyövät
jauhavat hiekkaa
lyövät lyövät.
Alakulo leviää
kuin sielun huuto
tai linnun.
Kumea jyskytys
maan sydämen ääni.
Mutta oma sydämeni
sykkii samaan tahtiin.
Sykkii sykkii
aaltojen ääni.
Ikuisesti.

On kaunis koti mulla
voi sinne kylään tulla
kaikki serkut nämä.
On syötävääkin tuotu
antimia suotu
ja kuulumiset kerrottu.
Sitten on laulun vuoro
meillä hieno laulukuoro!


 

Jos sirkutuksen nähdä vois...

Kun lintu suunsa aukaisee
sävelet kuin värit
kuin kukat
kuin kukkien värit.
Kun lintu suunsa aukaisee
se viestin antaa:
minä olen täällä!
Mutta viesti toinen:
olen luojan lapsi
kuin kukat ja tuuli
olemme yhtä
siis väriä kaikki!

 

Kivisydän

Meren uumenissa
syvällä syvyyksissä
pimeydessä.
Miljoona vuotta sitten
elin elämäni.
Nyt kivisenä lojun
keskellä mudan ja maan.
Kuitenkin
ajat ja elämät ovat tallessa
kivisessä muistissa.
Ja sydän kivinen
vielä sykkii hitaasti
muistaen.

Kissankellojen helinään
minä nukun.
Laineiden loiskinaan
minä nukun.
Heleiden koivujen tuoksu
ja minä nukun!

kirjoitettu nuorena 29.6.63

Kukkuluuruu!
Eppä tiiä missä oon!
Olen piilossa niin hyvässä
et löydä vaikka etsit!
Tule pian, löydä pian.
etkö löydä
olenko hukassa?
Mitä jos et löydäkään?
Etkö rakastakaan minua?
Olen jo väsynyt ja surullinen
kukaan ei löydä eikä välitä
jään tänne iäksi!!
TÄÄLLÄHÄN MINÄ!

Valkolakin sain päähäni.
Se luminen on ja kylmä.
ja kylmät ovat haaveeni
politiikkaa, taloutta, ydinvoiman suunnittelua...
Maisteriksi aion
ja tohtoriksi kenties.
Mutta lumilakki paleltaa
sydän kylmänä sykkien.
Käy tuuli muistojen joukosta
muisto lämmön ja kukkien.
Lakin heitän valkoisen
ja vaatteet siihen liittyen.
Käyn kukkaniitylle tanssimaan
ja kukkaseppele pääni koristaa.
En tahdo en insinööriksi, merkantiksi, hallinto-oikeuden kandidaatiksi!
Taidan ottaa kukkamekon päälleni
sandaalit jalkaani
ja alkaa puutarhuriksi.
 

Tässä alkuperäinen kuva.

Ryminä

Kun taivas mustenee
käy tuuli kohisten
ja linnut vaikenee.
Mutta taivaan Herra iloitsee
hän ajaa kivikatua
ja nauraa.
Kivet sinkoavat kipinöiden
kun vauhti kiihtyy
ja kiihtyy
rymisten.
Kunnes melu häipyy kauas
vain vaimeasti tulet lyövät
ja kohta hiljaisuus tukkii korvat
kunnes linnut aukaisevat laulunsa.
Puu on kaatunut.
 

Käy metsän läpi humahdus
se tullut on!
Saa puut vapisten taipumaan
ja ruohot kauhusta kuiskimaan,
miten meidän käy
käykö halla ylitsemme
nakertaako kuolo sydämemme
jääkö jäljelle mitään?
Näin metsä huokaa
mut toimeen ryhtyy,
emme pelkää
vaan taistelemme.
Vaikka kuolo nakertaa
kuorta ja neulasta
puu kasvaa uutta,
ja uutta.
Näin metsän voitto
soi läpi tuulen.
Jää tuhon pelkkä kuori
ja sekin lahoaa.

 

 

Leikit nuo kesäiset
kun luon maailman uudeksi.
Ripotan hieukseni köynnöksiksi
silmäni kukiksi
käteni perhosiksi.
Kaiken verhoan vihreään
ja jalokiviksi keltaa ja purppuraa
kuin kuninkaallisen.
Näin hulmautan viitan
kaiken ylle
yltäkylläisen!

Toukomettinen, kesän tuoja

Linnun nään
se kesän tuo
sen siiven välke
kuin safiiri  loistaa.
Yhdessä iloiten
käymme kesäyöhön
ja suven odotus
mielen täyttää.
Mutta siivet uupuneet
eivät jaksaneet kantaa
ja sydän murtuen
hän maahan vaipuu.
Mä hänet löysin,
hellästi nostan
ja metsään kannan
sammalmättään helmaan. 
Voit jäädä tänne
saat pitkän levon
ja viimein kuiskaus:
hyvästi !

Pilven piirtäjä

Pumpulipilven
piirtää tahdon.
Sen neulassormin
korkealle kurotan.
Ja pilvitaiteen
luon uuden:
lampaat ja ketut
lohikäärmeet uljaat
laivat pullein purjein
kaukomaille kiitäen.
Joskus piirrän
tumman ukkospilven
se salamat syöksee
mahtavasti jylisten.
On käsi mulla neulainen
mutta luojan töitä
mä sillä piirtelen.


 

 

 

Punainen pallo
missä se on?
Paras aarteeni
leikkuni!
Viimeksi näin
kun heitin sitä
minne se lensi?
Taidan itkeä!
Kukaan ei löydä,
en voi nukkua
en voi syödä,
taidan itkeä.
Missä on pallo??

 

Luontoäidin värilaatikko
on ehtymätön
siinä ei väriopit paina
eikä säännöt
värien runsaus
pursuaa kuin runsauden sarvesta
ilman määriä ja mittoja.
Kauneus on sitä.
 

Marmorin hohdetta
lujuutta, kauneutta.
Ikuisuuden henkäys
kuin siveltimen veto.
Ja runo puhkeaa kuvaksi.
Mutta aika
tuo kuluttava voima
tuo jyrsivä hammas
tuo sateen ja tuulen.
Kun marmori syöpyy
se luhistuu sijoilleen
jää katkera nauru
ja rupinen kasa.
On mennyttä ylväys
tuo kauneuden hohto
jää rujot kasvot
pian olen ei mitään.
 

Aino ehdotti toisenlaistakin paikkaa "päälle" ja itse asiassa olin jo tehnytkin sellaisen. Toi ylempi oli minusta vain mielenkiintoisempi.

Vaikka rujoudessaan tämäkin on vaikuttava?
 

Voi perhos raukkaa:
lepattavin siivin
ilakoit tuulessa
muistellen meden makeutta
kuin elämäneliksiirin.
Mutta turman tuopi
makeus tämä,
se siivet tahraa
ei lentoon yllä.
Tämä elon on loppu
ja  tuskien taival.
 

Talven valoa

 

Talven ujo valo
murtaa  lumen ja jään
luo elämän
ikuisuuden.

Sylissä oksan
pesässä puun
on turvallinen koti
sinne aina tuun.
Oon talven uni
oon lumen paino
ja jäätynyt sydän
ja pakkasen vaino.
Mutta alta oksan
kun katseen nostan
näen säihkyvän radan
kuin taivaan välkkeen
se silmät sokaisee
se turkin sulattaa
jää kotini tyhjäksi
se sulaa aivan
ja kaiken saa aikaan
AURINKO!
 

 

Kevään aurinko leikittelee
oksillani.
Se puistelee
se lämmittää
se korventaa
ja kuumentaa mahlani.
Jokin liikahtaa sisälläni
pyrkii ulos
HALU, TAHTO, TOIVE !
Mutta vielä on edessä kevään kynnys
lumena niskassani:
mutta kun tuivertava tuuli
puistelee oksani
silloin
pujahdan kynnyksen yli
ja esille pursuaa 
ihanat kissani.
 

PÄIVÄUNELMA

Kun aurinko niin kirkkaasti paistaa
ja siipeni kiiltävät sinistä,
päin taivasta lentoni kiitää
ja tuuli sulissa soi.
Olen taivaan ylpeä lapsi
olen kuningas tuulten ja paisteen
kun maa kauas jälkeeni jää.
Ja kun siipeni suppuun taitan
ja lentoni alemmas kaartaa,
 istun oksalle korkean puun.
Silloin katseeni ylemmäs nostan
päin valkean pilven reunaa
ja muistan kuin siipeni kantaa
ja ylväs olen kuin kotka.
 

Täällä hupun alla odotan kevättä
kun aurinko niin kirkkaasti paistaa.
Liian kirkkaasti
liian kuumasti:
neulaseni käpertyvät kuivuuteen
koska juuret eivät ime vettä
jäätyneestä maasta.
Hupun alla odotan
lumen sulamista
maan sulamista.
Sitten juureni vapautuvat jäästä
ja vesi hyväilee niitä.
Neulaseni vihertyvät
ja oksani venyvät pituutta,
niitä kerkkiä.
Minä kasvan
kun kevät tulee!
Minusta tulee iso!
 

Metsän sydämessä
alla suuren puun,
on koti pieni mulla
sinne aina tuun
niin iloisin mielin.
Sen pieni peti
on pehmeintä heinää
ja tyynykin aivan
on höyhenten nukkaa.
Se salainen on paikka
sitä tiedä ei kukaan,
sinne vaara ei yllä
vain turva on kyllä.
Siellä elämäni elän
alla vihantain puun
ja sinne lopuksi nukun
lintuin lauleluun.

Oi luomisen aamu
aurinko, sinä isäni
annat valosi tänään
kuten eilenkin.
Uuden alun puhtaus
siivittää unten varjot
pois pyyhkäisten.
Kaikki mennyt on mennyt
vain tänään
on nyt.

Hiljaisuuden syvyys
soi korvissa.
vain linnun huuto
sen rikkoo.
Vain oksan kahahdus
kertoo elämästä.
Mutta oven takana
soi valo
nauru
laulu.
On koti lämmin
siellä turva
on pieni piiri
oma läheinen.
Salainen.

Aamuhetki kullan kallis
kiireeton aika omani.
Kahvikaisa ystäväni
täyttää tuoksullaan nenäni,
kun silmät kiinni hupperehdin
aamutoimille toalettiin.

Pöytään kera kahvikupin
istahdan ja huokaisen,
toiset kouluun pyöräilevät
ikkunasta näen sen.
Kahviherkku, ei liian tuima
sopivainen kielelleni
höyryääpi kupissani.
Aamulehti kupin eteen
uutisia tulvillaan.
Nautiskellen, hidastellen
lueskellen, silmäellen.
MUTTA

Lehdelle on käyttäjiä
tarvijoita parempia
niistä leikki sukeneepi
pissapaperi parempikin.

Kuka olen?
Vankiko vain?
Häkki villtää vapauden
en ole kukaan.
Sieluni huminoi kuusen latvoissa
sammalen pehmeydessä
taivaan sinessä
kaukana täältä.
Kun uuvun,
palaan kotiin
sammaleen syliin.
Tulen kiveksi,
olen ykseydessä,
en ole poissa.

Harpun kielin
kuin keijuin soitto
käy läpi metsän
sointu suloinen.
Sen lintu vastaa
trilliliverryksin
ja kuuset taipuen
kuin pasuunain kaiku.
Soi metsä raikuen
kuin ilohuuto,
ja soiton tyyntyen
soi hiljaisuus.
Vain helmen helähdys.

Metsän uumenissa
piilossa hämärän.
Hän asustaa
kera oravain ja lintujen.
Hän silmänsä sulkee
kun ohi käyt,
jos taakses katsot
ei häntä näy.
Mutta sinut nähdään
elä häntä pelkää.
Tuo katse hehkuva
kertoo luonnon rakkaudesta.
Hän suojaa sua
et joudu harhaan
vie polku turvaan.
 

 

 Olen vielä niin pieni, pääni on tyhjä aivan. En tiedä kuka olen ja minne menen. Jossakin, joskus, lähden jonnekin, mutta en aivan vielä. Minusta tulee teidän oma koiranne, ystävänne ja perheenjäsenenne, mutta ei aivan vielä. Anna minun vähän vielä kasvaa, silmäni aueta ja jalkani suoristua. Anna aivoilleni aikaa kehittyä, niin sitten tulen. Ilolla.