Minulle kaukametsä tarkoittaa jotain, joka on kaiken sydämessä, sisällä. Laitan tähän pätkän kirjoittamastani tarinasta "Metsän salaisuus" :
 
Kun Kuutar ja Tuulikki kulkivat eteenpäin, huomasi Tuulikki, että metsä harveni ja muuttui valoisammaksi. Kultainen valo valaisi aivan kuin aurinko olisi paistanut, vaikkei sitä näkynytkään. Edessä näkyi pieni vihreä aukio, ja kun Tuulikki kulki sitä kohti, hän huomasi, etteivät he enää olleetkaan kahden; joka puolelta näytti tulevan metsän eläimiä kohti aukiota. Ilokseen Tuulikki huomasi, että Metsän kuningas ja Ilmatar astelivat hänen ja Kuuttaren rinnalla. He pysähtyivät ja Tuulikki katseli ympärilleen. Tämä oli erilainen kuin mikään muu paikka, ikään kuin se olisi aukio aukion keskellä. Koko ajan paikalle tuli lisää väkeä kunnes se oli aivan täynnä. Vain keskellä oleva suuri kivi oli tyhjä. Odotus väreili ilmassa ja Tuulikki ihmetteli, mitä he kaikki oikein odottivat, mutta arveli, ettei tämä hetki ollut sopiva kysymyksiin. Sitten kohaus kuului läpi metsän ja Tuulikki kuuli eläinten kuiskeen :
- Väinämöinen on palannut.
-Väinämöinen, ajatteli Tuulikki. Opettaja on puhunut jotain sellaista, mutta sehän on satua!
 
Eläinten supina ja kohina hiljenivät, kun ilman läpi kuului värähtelevä sointu, ja äkkiä Tuulikki huomasi, että kivellä istui joku. Hän oli mies, valkopartainen, mutta ei näyttänyt kuitenkaan vanhalta, tai sitten ikivanhalta. Hänellä oli soitin sylissään.
- Se on kantele, ajatteli Tuulikki, olen nähnyt sellaisen koulun juhlissa.
 
Mutta kun Väinämöinen katsahti yleisöönsä ja nosti kätensä kanteleen päälle, ei Tuulikki enää ajatellut yhtään mitään. Väinämöinen soitti. Maa hiljeni, tuuli vaikeni, pilvet pysähtyivät, melkein sydänkin lakkasi lyömästä. Muu maailma katosi, tuntui kuin he olisivat kaiken keskellä, ja maailma pyöri kaukana heidän ympärillään kuin hyrisevä hyrrä. Vain he olivat olemassa keskellä hiljaisuutta, soitto kaikuen sydämestä sydämeen. Tuulikki nojasi päänsä Metsän kuninkaan polveen, jänis istui ketun vierellä, susi kauriin, orava näädän. Pikkulinnut istuivat puiden oksilla niin että oksat taipuivat alaspäin. Yhä soitto jatkui. Kukat nostivat päänsä nurmesta ja hyttyset pysähtyivät ilmassa.
 
Viimein soitto hiljeni, kaikui viimeinen helähdys ja Väinämöinen oli poissa. Tuulikki hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen; eläimet näyttivät, kuin olisivat heränneet unesta. Ne vilkaisivat ympärilleen ja poistuivat yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin. Vain Tuulikki oppaineen jäi paikalle. Hekään eivät puhuneet mitään, valo heidän silmissään kertoi, mitä he olivat kokeneet. Tuulikin sydämessä tuntui niin kirkkaalta ja iloiselta, ja niin kaihoisalta ja surulliselta.
 Viimein hän kysyi hiljaisella äänellä:
- Tämäkö oli metsän salaisuus?
- Tämä se oli, vastasi Metsän kuningas. Hetki oli vieläkin liian suloinen puhumiseen, ja vaiti ollen he kääntyivät metsään päin.
 
 Pian Tuulikki huomasi metsän näyttävän tutulta ja samassa hän tunsi istuvansa kotinsa pihakivellä.
Tuulikki mietti, tapahtuiko tuo kaikki todella. Silloin hän tunsi taskussaan jotain kovaa, ja löysi sieltä kävyn, kotkan höyhene kimaltavan kiven, jotka hän oli saanut lahjaksi. Se oli totta, se oli tapahtunut! Hän muisti Väinämöisen soiton ja metsän sydämen. Hän tunsi omassa sydämessään sen ilon paikan, jossa soitto vielä kuului. Hän tiesi, että menisipä hän elämässään minne tahansa ja tulisi vaikka kuinka vanhaksi, hän kantaisi mielessään muistoa metsän sydämestä. Hän kuulisi siellä Väinämöisen soittavan. Hän tiesi myös, että metsän erikoispaikka, metsän sydän, ja hänen oma sydämensä ovat jollakin lailla yhtä. Hänenkin sydämessään on samanlainen pieni paikka joka on kaiken keskellä.